Goodwitch’s goodwill
Uusi Blogit.fi blogi

olla ihmisenlapsella olo halausta vailla. Jostain syystä nyt on, ja kovasti.

Olisin ostanut sinulle valmistujaislahjan, mutta sitten sisko rupesi vinkkaamaan silmää, mikä sen tapauksessa näyttää lähinnä kasvohalvaukselta ja puhui jotain “kyllä sitä nyt voitelemisesta”. Tarvii vissiin miettiä sitä sitten vielä.

Olen aina yhtä yllättynyt, hyvillä mielin, kun en olekkaan mielestäsi ihan sekaisin. Puhu sekavia, ole jossain määrissä järjetön ja vaikea. Siihen kun on niin tottunut, että aina on saanut epäillä itseään. Ja varsinkin oikessaolemista. Minkähän takia sitä näinkin fiksu ihminen antautuu noihin ajatuksiin.

Sen kääntöpuolena on varmaankin sitten se ärsytys, joka herää kun aina vain ymmärrät. Tai sanot niin, ymmärrät sen mitä ymmärrät ja osuuhan se varmasti oikeaan, mutta on ärsyttävää myöskin siksi, että ikinä ei pääse sanomaan mikä mättää, kun olevinaan ymmärrät. Vaikka et voi. Koska et ajattele niinkuin minä. Etkä tunne samoin kuin minä, joka aiheuttaa aika paljon myös ajattelemista. Ja sitten tietenkin se, että ymmärrät, etkä kuitenkaan ole täällä.

Hyvältä ei tunnu ajatus sinusta haaveilemassa muista, mutta vielä pahemmalta tuntuu ajatus vertailusta muihin. Tiedän, että “niitä” juttuja kaukana miesten kesken puhutaan, mutta niitä minä en halua kuulla. Jos voisinkin luottaa siihen, että vain minusta puhutaan, huokaillen ja ihaillen, niin mikäs siinä. Mutta kun ajatuksesi ei ole siinä. Enkä minä usko, että muillekkaan sanot päin naamaa niitä huonoja asioita, naisille varsinkaan. Siihenkin kun on saanut tottua, että miehiltä totuuden saa vasta sitten vähän liian myöhään. Kun on jo tehnyt itsestään narrin tai pirun.

Mitä minä täällä odotan, jos et saa ajateltua siellä? Mitä sinun edes pitäisi ajatella siellä? Miten sitä edes voi olla ajattelematta? Hyvältä kuitenkin tuntuu se, että kerrot asioita, muutakin kuin hiekkaa ja autolla ajoa. Silloin keskustelu on paljon helpompaakin, kun tuntuu etten minä ole ainoa joka miettii mitään arkea isompaa. Eikä tietenkään aina ole tarvetta rypeä syvällä.

Saldona kuitenkin hyvä mieli. Tutuksi alkaa käydä tämäkin tunne, joka toinen päivä olla vakuuttunut siitä, että kyllä sinä vielä järkiisi tulet, kun vain saat aikaa. Ja joka toinen päivää antaa olla, mene eteenpäin, tee parhaasi, unohda. Parempi kai vain olla asettamatta itselleen rajoja sinne. Tai tänne.

Rakkauden nimi muuten pohjautuu nimestä David, joka taas tarkoittaa beloved. Love Be Loved olisi nyt uusin kuva, kunhan vain löytyisi paikka ja fontti, niin ja koristeet.

Nyt tuli ensimmäisen kerran nolo olo. Joka kesti pidempään kun sen sinertävän sekunnin verran, että en ole sen arvoinen, ei tästä ole mitään hyötyä. Se on aina tähän asti vaihtunut oikeutukseen tehdä näin, antaa maailmankin tietää. Nyt tuli vain Nolo. Totesit, että olet erinäisistä yhteyksistä todennut puuttumisen serkun elämään olevan tarpeellista. Jotenkin sillä hetkellä tuli sellanen olo, että nyt aletaan mennä vähän liian pitkällä. Tai pitkään. Että se oli kaunis tapa sanoa, anna jo olla, anna minun ainakin olla. Olo niinkuin viesteistä ennen eroa, lopun alun pehmeitä soittoja.

Tarkoittaako se, niin kuin ennen vanhaan, että jos mies ei ota yhteyttä, niin se ei ole kiinnostunut? Tai jos se jättää vastaamatta kysymyksiin, niin se ei haluakkaan niihin vastata? ONko se, niin kuin ennen vanhaan, etten olekkaan sen arvoinen.

Tarkoittaako se, erinäisistä yhteyksistä, että kirjeeni on tullut perille, mutta siinä ei ollut mitään kommentoitavaa. Niin kuin ennen vanhaan.

Ennen vanhaan ei, miettiikö mies nytkään, että nyt on mennyt niin ja niin pitkään ilman yhteydenottoa. En ota minäkään, ole vaan onlinenä. Vai onko se ihan sama, niin kuin ennen vanhaan.

Suoruus ja puhuminen, niin kuin ennen vanhaan, ovat kuitenkin arveluttavia.

Mahdotonta! -sanoi epäilys.
Vaarallista! -sanoi pelko.
Turhaa! -sanoi järki.
Yritä kuitenkin! -kuiskasi sydän

kuin tykkäänkin lähestyvästä kesästä, lisääntyvästä lämmöstä, yöhön jatkuvasta valoisuudesta ja ajatuksesta paljaista varpaista, niin vähintään yhtä paljon inhoan tätä sunnuntain yksinäisyyttä. Ajatusta siitä, miten jotkut pääsevät viikon päätteeksi sohvalle kainaloon, olemaan vain, viettämään viikon viimeistä vapaapäivää ennen seuraavan viikon uurastusta. Ei mitään sen ihmeellisempää, nenä vasten nenää tai katsomaan elokuvaa kainalosta. Nauti siinä sitten elämästä, kun ajatus onnellisuudesta kalvaa. Enkä todellakaan usko, että toisen ihmisen varaan voi onnellisuuttaan perustaa, mutta uskon todistaneeni jo maailmalle pärjääväni yksin.

Järki tietää kaiken sen, mitä on puhuttu, ja minkä vain vähän aikaa sitten sanoit, että et hetkessä muutu miksikään. Et paremmaksi, et huonommaksi, etkä erilaisemmaksi. Olen nyt vaan ollut niin paljon tekemisissä sellaisen ihastumisen epätoivon kanssa serkkuni osalta, että alan miettiä omaakin osuuttani tässä meidän jutussa. Jota ei siis edes tähän tietoon ole. Olisiko minun viisasta alkaa suojella itseäni? Sinulta. Tunteilta. Lopulliselta nolostumiselta lopun tullessa. Lopettaa tämä jakaminen, yrittää lopettaa myös ajatteleminen tai ainakin siitä kertominen. Niinhän sinäkin olet lakannut, ainakin kertomasta. Niinhän serkunkin ihastus on lakannut, vastaamasta viesteihin, joissa puhutaan mistään vakavasti. Mutta siinä on juuri se ero, mikä tekee meistä naisia ja teistä miehiä. Meille kaikella on merkitystä. Meille merkityksiä on sielläkin, missä niitä ei ole. Mutta on myös toisen aliarviointia väittää, etteivät miehet ajattele, koska he eivät jaa ja mieti näitä asioita samoin kuin me. On tyhmää ajatella olevansa merkityksetön kysymättä miten on. No just joo eillä ei vaan niin pitkälle pötkitä. Mutta olisihan elämä paljon mukavampi elettäväksi, kuin mietittäväksi. Toisaalta tämä on ehkä turvallisin kanava, jossa voin purkaa kaikki nämä kummallisuudet, mitä mielessä kuitenkin risteilee, niin ettei niillä tarvitsee arkeaan sotkea.

Enkä oikeasti enää edes tiedä, miten paljon kaikella tällä on tekemistä sinun kanssasi ja miten paljon tässä on vain kaipuuta siihen, mitä tiedän olevan olemassa. Joillekin. Jossakin.

yksin elänyt, suurimman osan elämästäni, niin miksi tämä nyt on niin vaiketa. Varsikin nämä suunnittelemattomat, vapaat viikonloput. Järjetöntä kaipausta, pitkiä päiviä.

Olenhan minä enemmästäkin, pidemmästäkin, pahemmastakin, noussut jaloilleni, kiinnostunut, tutustunut, niin miksi tämä nyt tuntuu niin mahdottomalta. Tarjotuista mahdollisuuksista huolimatta, järjen selityksiä kuunnellenkin, mutta mihinkään ei pysty tarttumaan. Mikään ei pyörähdä vatsan pohjassa.

Tähänhän minä olin varautunut, että ei sieltä välttämättä viikkoihin mitään kuulu, olenhan ollut tilanteessa ennenkin ja silloin sentään oli velvollisuuttakin kuulua. Miksi tämä sitten tuntuu niin hylkäämiseltä, torjunnalta, muutokselta läheisyyteen.

En ymmärrä sitä isompaa suunnitelmaa, kuviota minun elämässäni, mihin tämä liittyy, mitä minä tästä opin. Vaikka opinhan koko ajan, mutta eikö tämän kuvion jo pitäisi muuttua, kirkastua edes. Kaikki kun on ihan hyvin, eikä sittenkään, kun niin paljon puuttuu. Miksi sen tuntuu siltä, että puuttuu. Ei ole pelkästään se nen-pääte, jolla saisi tästäkin asiasta pienen, ihan pienen vain. Vaikkapa muistoisen vain.

kun testattaisiin, jos testattaisiin, että onko mies oppinut.

Voisin märehtiä sillä pahalla ololla jonka aiheutit viime äitienpäivänä tai muutama viikonloppu sen jälkeen keskeyttämällä meidän ainoan yhteisen päivän vaimoa kyyditsemällä tai ostamalla vaimolle syntymäpäivälahjan, mutta minulle et. Mutta helppohan se on jälkikäteen sanoa, miten selkeä tärkeysjärjestyksesi oli. Onkohan se vielä? Onkohan mustavalkeaan tullut lisää harmaata?

Märehtimään pystyisin, mutta en antaudu.

Sen sijaan haluan keskittyä kaikkeen hyvään sinussa, ja itsessäni. Ennen kaikkea itsessäni. Olen tullut pitkän matkan, kiukuttelevasta mököttäjästä melkoisen hyväksi keskustelijaksi. Päättömästä raivopäästä asialliseksi kysyjäksi. Ja aion olla näin, aion kysyä, pähkäillä, epäilläkin ja kyseenalaistaa. Sinun kanssasi siihen asti, että rehellisesti kerrot uudesta suhteesta, todennäköisesti kaveruutemme päättyy siihen, mutta paljon olen sinulta saanut. Tai siihen, että sanot saaneesi tarpeeksi.

Toisaalta olisi aivan mahtavaa tuntea niin lujaa kuin serkkutyttö. Ihastumista, sydämentykytyksiä ja käden tärinöitä. Mutta jos kolikon kääntöpuoli on itsensä alentaminen, kun se ei halunnutkaan seksiä, epäily, kun se exäkin oli käymässä viime viikonloppuna ja suru, kun ei tiedä mitä voisi kysyä ja miten pitäisi olla, että se tykkäisi, niin mieluummin kuitenkin näin. Kovasti tutunkuuloinen on kuitenkin asetelma sielläkin, paljon toiveita ja yritystä naisella, pidättyväisyyttä ja vetäytymistä miehellä. Paljon niin aseteltuja kysymyksiä, että voi saada vain mieluisia vastauksia. Ja vähän totuuksia siitä, miten paljon on kysymyksiä, joiden vastauksia ei ehkä halukkaan kuulla. Minulle, mieluummin tietoa ja oppimista kuin kuumia tunteita ja epävarmuutta. Ehkä joskus voi oppia riittävästi heittäytyäkseen tunteille? Miksi se on niin, että meille toinen ihminen on voimavara ja teille este?

Ainakin tämä yhteydenpidottomuus sopii minulle, koska tarkoitus on irrottautua sinusta. Vaikkakin tästä tuleekin mieleen yhteisen taipaleen viimeinen viikko, jolloin yhteydenpito oli harvaa ja puolivaloista, vaikka koetitkin esittää muuta. Turhahan sitä on kieltää, hyvä tuli mieli, kuitenkin, eilisestä keskustelusta.

Tätä se on, jakomielitautisena olo.

jos kumppani sanoo, että rakastan sinua, mutta en ole sinuun rakastunut? Tarkoittaako se, että tunteet ovat vain kaverilliset, intohimottomat? Tarkoittaako se eri asiaa vasta vähän aikaa yhdessä olleella pariskunnalla kuin vuosikausia toisiaan katselleilla? Onko se aina loppu, niin kuin ystävälläni, vai onko se vain toteamus, jolle voi tehdä jotakin? Rakkaus on kuitenkin sen verran kova sana, että missä se menee se rakkauden tunteen ja rakastamisen tunteen raja. En taida ihan olla selvillä vielä, rakkaudesta.

No irrottautumiskuuri tuntuu kuitenkin toimivan, vaikka hetkellinen paska olo tulikin, kun näin sinut viestimissä tänään, etkä yhteyttä ottanut. Vaikka niin sen pitää minulle nyt mennäkin: irti, niin ehkä alkaa uppoamaan se, että siinä se on, ei ole mitään kätkettyjä ajatuksia tai tunteita. Siinä on kaikki, kaveri.

maisema oli melko pajon synkempi. Se oli se hetki, kun valinnan tullessa olisin ottanut sen tilanteen reilusti vuosi sitten, etten olisi sinua vielä, koskaan, tavannutkaan. En oikeasti tiedä onko tämä minun huonoutta, vai tilanteen, vai jonkun muun. Mutta ei ollut paljon vapun juhilijaksi, kun heti kun meni kaupungille, niin muistot alko tulvimaan mieleen. Se tunne tuli kyllä ihan puun takaa, kun ei noita yhteisiä muistoja niin ole ehtinyt kertyä.

Mutta jotenkin se vappu todisti jotain, siitä millanen sinä olet, jotenkin. Muistan miten en oottanut mitään, kun tiesin, että olet poikain kanssa menossa. Sanoin kaverillekin, että tuskinpa kuuluu. ja kuitenkin laittelit viestiä pitkin iltaa ja sitten lopulta tulitkin siihen paikkaan, missä me oltiin. Se oli ehkä yksinkertaisuudessaan yksi hienoimpia tunteita, mitä olen miesten saralla saanut tuntea. Että minulla on väliä, että minä vien voiton pojista, viinanjuonnista ja naisten katselusta. Että tuo ihminen on tuossa ihan juuri siksi, että se haluaa. Että se pääsee minun viereen ja saa herätä minun vierestä.

Ja juuri kun siihen alko tottumaan, ja uskomaan, niin sitten ei taas mitään. Tätä vaan. Yksinäistä vappua.

Kunnes sitten puheisiin lähtee vanha koulukaveri. Muistankin sen hyvänä tyyppinä. Onneksi minut on aika helppo nostaa suosta -kehut auttaa aina. Naurattaahan se vielä ryhävalaankin muodoilla, miten muistellaan, että ainoa asia joka ensimmäisestä opiskeluvuodesta on  jäänyt mieleen on minun perse. Ihanan hyväntuulista. Ehkä kaikki on kuitenkin ihan ookoo, yhäkin.

Oloa, kun toinen on siinä lähellä, niin että kun vain käden tai jalan ojentaisi, niin voisit koskettaa. Olla lähellä, hengittää toisen tahtiin ja jäädä siihen. Minusta tuntuu, että minun pitää ohittaa mahdollisimman etäältä, kun tuntuisi niin luontevalta vaan koskettaa. Joutuu oikein miettimään, että se ei nyt käy, niin ei nyt tehdä. Siksi on paljon helpompaa pistää takki päälle ja kengät jalkaan iltasadun jälkeen, kuin vaikkapa kysyä, että juteltaisiinko jostakin. Mistä vaan.

Kun kuitenkaan ei pääse syliin.

Mahaa kiristää, kun miettii ystävää, joka itkien soitti, että mitä hän nyt tekee. Kun mies, josta hän eroon haluaa, on nyt lähtenyt pakoon, juuri kun hän oli valmistautunut tekemään eron. Että pää hajoaa, ei jaksa. Että pitääkö tämä nyt hoitaa tekstiviestillä, kun ei puhelimeenkaan vastaa. Toivoisin vain hänen puolestaan, että tilanne jo loputakin olisi ohi, for good. Ihan niinkuin olisi pitänyt olla jo kaksi vuotta sitten.

Omaan tilanteeseen kaikuja kerrataan serkku-Bridgetin kanssa, jolla on kokemuksia ainakin yhtä kirjavasti kuin itsellä. Hän tosin on menettänyt järkensä ja luottamuksensa lisäksi luottotietonsakin miehen takia. Nyt kiinnostaa isosti nuorempi lanssikuski, joka on juuri eronnut, eikä tietenkään halua mitään vakavaa. Eikä varsinkaan satuttaa Bridgetiä, kun taustat tietää. Hyvä neuvoa, että unohda, anna mennä, tai ainakin malta, kun ei itsekkään tuota viisautta osaa. Ja kun siinä(kin) olisi nyt, ensi kertaa isoon ikään, sitä jotakin, uskoa, toivoa, paremmasta. Ymmärryksestä, harmoniasta, kunnioituksesta.

Vaikka hämmennyinkin sinun äkäisyydestä, niin tarkoitin sitä kommentoidessani, että olin siitä iloinen. Sinusta kun ei viime aikoina ole irronnut tunnetta puoleen tai toiseen. Niin mieluummin sitten vaikka äkäinen, kuin pokerinaaman taakse piiloutuva hymyilijä. Jos normimieheksi kutsuminen saa sinut hereille, niin sitä on ilmeisesti sitten käytettävä. Ja vaikka sinua kuinka kehun, yhäkin, niin ei tämä ensimmäinen normimiespiirre ollut. Yhtä lailla olet exän, vaimon, talutusnuorassa, vaikutuspiirissä, mitä kaunista sanaa siitä halutaankaan käyttää, kuin lajitoverisikin. Yhtä lailla nautit huomiosta, mutta pakenet, luulet ensin pystyväsi, mutta tosipaikan tullen ei tämä sitä olekkaan, mitä haluan. Niin ovat tehneet myös lajitoverisi. Ja on niitä muitakin itsekkäitä isiä tavattu. Turha siellä on kruunuaan kiillotella, vain siksi että minä tykkään. Vieläkin.